5. tammikuuta 2013

I will be just fine!

Tänään herättiin todella myöhään Eveliinan kanssa. Syötiin aamupalaa ja sit koitettiin näyttää ei niin darrasilta. Kaiken tuon aamu hässäkän jälkeen, lähdettiin yhdessä keskustaan. Eveliina hyppäsi junaan joka oli menossa hyvinkäälle ja minä suuntasin ostamaan itselleni kaksi mekkoa. Ostoksien jälkeen suuntasin ystävälleni Sannalle, jonka tyttärellä oli syntymäpäivät ja menin niitä juhlistamaan. Sannalla sitten tuli seurusteltua ja hengailtua lasten kanssa. Jossain vaiheessa iltaa vieraat alkoivat lähteä ja meitä jäi minä, Sanna ja Jenny. Juttelimme niitä ja näitä ja sitten kun Sannan pikkusisko Jenny tuli paikalle, niin jostain syystä alettiin puhumaan henkeviä. Oli jotenkin ihanaa päästä puhumaan omia asioita ja mm. masennuksesta. Silloin kun mä ekan kerran masennuin, mä en uskaltanu kertoa siitä yhtään mitään. En uskaltanut puhua ja mua hävetti hirveesti mitä muut musta ajattelisi. Kun Sanna alkoi puhumaan avoimesti masennuksesta, uskalsin minäkin puhua ja kertoa miltä minusta tuntui. Omalla tavalla se vapautti minua, koska sen koko ajan minä kamppailin masennuksen kanssa yksin. Ja olin muuten sata varma että kellään muulla ei ole masennusta ja kukaan ei ymmärtäisi ja että kaikki pitäisivät minua tyhmänä/hulluna. No eipä käynytkään niin, kuin aloin puhumaan masennuksesta, ihmiset joista en ikinä olisi uskonut että olisivat olleet joskus masentuneita kertoivat olleensa. Olin aivan ihmeissäni, silloin tajusin ensimmäistä kertaa etten ollut yksin. Sanna on mulle niin läheinen ystävä, että sille mä voin olla just sitä mitä mä olen ja mä voin sanoa just sitä mitä mä haluan ilman että musta tehdään tyhmä/hullu. Hänen luonaan mua ymmärretään. Sanna on kolmen pienen lapsen äiti ja mä kyllä katson häntä ylös. Hän on ihminen jota mä arvostan suuresti. No koko ilta menikin siinä että kukin kertoi omia kokemuksia ja ensimmäistä kertaa ehkä mäkin tajusin että ihan oikeesti, mä en ole yksin. Masennus on sairaus ja siitä pitää puhua. Mulla on mahdollisuus puhua, joten miksi en puhuisi. Se hiljaa oleminen ja itsensä tukahduttaminen ei auta asiaan millään tavalla. Lähdimme kaikki kolme Sannalta vähän ennen kahtatoista yöllä. Jenny sitten heitti minut himaan ja jatkoi matkansa kotiin. Kotiin päästyäni sain viestin entiseltä työkaveriltani missä hän kirjoitti "Sulla ei ainakaan ole asiat paperilla mitenkään huonosti. Sulla on ihana poika, opiskelet itsellesi ammattia ja asutte hienossa kämpässä ja sulla on paljon ystäviä. Mikä jätkä nyt ei haluais olla osa tota kaikkea!" Hymyilin ja totesin itselleni, et ei tässä mitään hätää ole.

Nyt kun mä olen päässyt Timistäkin yli, nyt mä vasta voin aloittaa uuden elämän. Sitä sanotaan että uusi vuosi, uusi alku, no niin minä teen! Kaikki turhat asiat/ihmiset saavat luvan lähteä, koska tänä vuonna mä aion tehdä historiaa. Musta ei ole koskaan tuntunut näin elävältä. Kiitos näille kolmelle tytölle että tajusin sen vihdoin ja viimein. Nyt olisi ehkä hyvä taas laatia to do-list ja toimia sen mukaisesti. Viime vuonna mä tein sen ja saavutin kaikki mitä olin sanonut tekeväni, toki menetin ihmisen jota rakastin, mut toisaalta, jos Timi ei ollut siinä kun mä häntä tarvitsin, niin voi hän painua helvettiin, näin karkeasti sanottuna. Et sä jätä masentunutta ihmistä yksin, millainen ihminen tekee niin..?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti