14. tammikuuta 2012

This is what i've become!


                     

Kun mä olin nuori, mä tiesin tasan tarkkaan miten mä halusin et mun elämä menee eteenpäin.. Mä halusin kaksi tyttö lasta, koiran, aviomiehen, oman asunnon ja unelma ammatin. Jos joku olisi kysynyt multa silloin et millasen elämän haluan, olisin osannut kertoa sille ihmiselle sen vaikka unissani. Kuitenkaan niin ei käynyt. Mä aloin seurustelee ensimmäisen kerran vasta kun olin täyttämässä 18 vuotta, koska meidän kulttuurissa tyttö ei saa tapailla ketään ennen kun on täysi ikäinen. Joten olin aika uusi näissä seurustelu jutuissa. Ensimmäinen suhteeni loppu kuitenkin 8kk sen alkamisesta ja silloin musta tuntu että mun elämä romahtaa. No sitten aloin ymmärtämään enemmän näistä seurustelu kuvioista ja että aviomiehen löytäminen ei tapahdu hetkessä. Ei sitä aina mene naimisiin sen ihmisen kanssa jonka tapaa ensimmäisenä. Olin kuitenkin vasta 18 ja mulla oli niin paljon vielä nähtävää, opittavaa ja koettavaa. Unelmani oli aina olla malli, joten täytettyäni 18 hain mallitoimistoon, jossa sain heti alkuun paljon töitä. Elämäni oli mallintyöt, biletystä ja ystävien kanssa olemista. Rakastin yksin oloa, mutta joskus toivoin että olisi ollut joku, jonka kainaloon käpertyä. 19-vuotiaana tapasin jenkkiläisen miehen jota tapailin jonkin aikaa, kunnes tämä lähti takas jenkkeihin. Kaukosuhteet eivät koskaan ole olleet minun juttuni, joten siihen se sitten jäi. 20-vuotiaana aloin seurustelemaan yhden suomalaisen miehen kanssa jonka kanssa päädyin sitten lasta tekemään. Seurustelimme 2 vuotta ennen kun meillä meni poikki. Olin aivan varma että hän olisi se jonka kanssa menisin naimisiin, olimmehan sentään kihloissa. Mutta jumala päättikin antaa meille pienen ihmeen ja emme onneksi sitten menneet naimisiin. Poikani synty 3/2010 ja siitä tais lähteä alamäki. Jätin kihlattuni, koska hän ei ollut valmis lapseen. Hän ei tiennyt mitä kaikkea se toi mukanaan ja tämä oli liian raskasta. Kun erosimme itkin viikkoja, koska ajattelin että miten minä nyt pärjään ja kuka minua nyt auttaa, kun ei ole äitiä tai muuta perhettä suomessa, olin yksin. Pelkäsin että masennun ja en pärjäisi, mutta koskaan en itkenyt siitä että jätin kihlattuni. Hän perheensä oli kunnon painajainen, joten olin onnellinen että pääsin heistä kaikista eroon. Jos olisimme ikinä menneet naimisiin, niin anoppini olisi ollut helvetistä, jopa mun ystävät eivät voineet häntä sietää.. Uskon sen olleen elämäni paras ratkaisu ikinä! Itkin miltein joka päivä ja painoin eteenpäin. En voinut pysähtyä, koska minulla oli 4kk vauva, joka tarvitsi äitiään. Joten minä jatkoin ja kuukausien myötä minä totuin ajatukseen että olemma vain kaksin. Alussa asuntoni näytti aivan kaaokselta, kunnes aloin pikku hiljaa saamaan voimiani takaisin ja siivosin joka ilta, kun poika nukkui. Ei minulla ollut omaa aikaa koskaan, mutta onneksi ystäväni kävivät paljon minun luonani, se auttoi minua jaksamaan. Ehdin olla 6kk yksinhuoltajana, kunnes tapasin nykyisen poikaystäväni. Otin itseäni niskasta kiinni ja palasin koulun penkille, jossa olen yhä. 2 vuoden päästä minusta pitäisi valmistua lähihoitaja ja sen jälkeen toivon että pääsisin yliopistoon tai amk'hon.

Minua on aina hävettänyt se että sain lapsen ja en ollut naimisissa ja jos ikinä saan lisää lapsia heillä ei olisi sama isä. En tiedä mistä moinen ajattelu, mutta kai se johtui ihan siitä että en halunnut ottaa äitini jalan jälkiä. Nyt olen tutustunut moniin ihmisiin joilla on sama tilanne kun minulla ja nyt vasta huomaan että se on ihan ok. Ei aina voi odottaa täydellisyyttä, tämä maailma ei tunne täydellisyyttä. Joskus mä mietin että saanko mä ikinä mitään hyvää, löydänkö mä ikinä unelma mieheni, saanko mä ikinä unelma ammattiani, onko mun taloudellinen tilanne ikinä niin vakaa että saisin ostettua itselleni asunnon...? Kaikkea sitä voi kysellä ja miettiä, mutta koskaan siihen ei saa etukäteen vastausta, se jää siis nähtäväksi! Yhdestä asiasta mä todellakin olen kiitollinen ja se on että mulla on ihana ja terve poika ja että mulla on sellaisia ystäviä joiden puoleen voin kääntyä kun elämä kaatuu päälle ja ne jaksaa kuunnella ja olla tukena. Kiitos erikoisesti mun parhaille ystäville "Vaimo" & Nelly, ilman teitä en olisi jaksanut raskaus ajan, enkä yksinhuoltajuutta!

                   
                              
Mä toivon enemmän kuin mitään muuta, että jumalalla on joku suunitelma mulle ja mun pojalle. Ainut mitä mä voin tehdä on painaa kovempaa eteenpäin, voida hyvin, opiskella paljon ja toivoo parasta! Joskus sitä miettii miksi minä..? Mutta uskon että jumalalla on jotain jokaiselle. Ilman niitä kamalia kiemuroita mun elämässä, mä en olisi tällainen ihminen tai tässä elämän tilanteessa. Pakko sanoa, että olen oppinut jokaisesta virheestäni ja kiitos jumalalle, että pistit minut ylitsemään nämä kaikki esteet, sillä en osaisi arvostaa elämää ilman niitä. Make this year awesome!!
                  

6 kommenttia:

  1. Sä tuut aina pärjäämään! :) <3

    VastaaPoista
  2. Vaikken siuta tunnekkaan, vaikutat vahvalta naiselta, joka on joutunut taistelemaan elämässä päästäkseen siihen missä oot nyt :) Mut oon tullu siihen tulokseen, et mitä enemmän joutuu taistelemaan, sitä vahvempi on henkisesti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä elämässä on kai pakko olla vahva, tai muuten sut poljetaan maanrakoon! Ja oikeessa olet vahvaksi se on minut tehnyt, mutta joskus toivoisin vain että edes yksi vuosi menisi ohi ilman minkään näköstä taistelua! :D Mutta kiitos kommentistasi! :)

      Poista
  3. Sä olet todella vahva ihminen! Paljon voimia sulle ja muista et oikeat ystävät ovat aina lähellä ku on murheita, eikä sillo ku on bileet! <3 loveya

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeessahan sä olet! OIKEAT ystävät ovat aina lähellä satoi tai paistoi, mutta niitäkin on tänä päivänä yllättävän vähän!! Oot ihana <3 Ja kiitos ihanista sanoista!

      Poista
    2. ole hyvä, niitä olet ansainut! <3

      Poista